Ihoden-Vermuntilan
metsästysseura

 Metsästysseuran syntyvaiheet

1950 -luvun puolenvälin tienoilla metsästysolot Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran nykyisellä alueella olivat peräti epäselvät. Osia maista oli vuokrattu Rauman Erämiehille, ja suurin osa oli kokonaan ilman laillista metsästysvuokrasopimusta. Tästä johtuen metsästysmailla vallitsi sekava tilanne, johon oltiin laajalti tyytymättömiä niin maanomistajien kuin metsästäjienkin taholta. Oman metsästysseuran perustamisen ajatus sai yhä laajempaa kannatusta alueella.

Varsinaisen alkusysäyksen toiminnalle antoi LSO:n ostoasiamies Oiva Nurmi, jonka henkilösuhteet, paikallistuntemus ja tarmo olivat taustana ensimmäiselle, Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran perustamiseen sittemmin johtaneelle kokoukselle.

 

Alkuvuosien toiminta

Metsästysseuran toiminta 1950-luvulla keskittyi ymmärrettävästi toimintamuotojen hakemiseen ja kehittämiseen. Hirvijahti käynnistettiin seuran puitteissa heti kun se oli mahdollista, ja jo vuonna 1957 seuralla oli kolme hirvenkaatolupaa. Kilpailutoiminta käynnistyi myöskin välittömästi, ja seuran joukkue oli mukana Lounais-Satakunnan yleisissä ammuntakilpailuissa.

Ammuntaharrastusta pyrittiin edistämään myös osallistumalla Pyhärannan ampumaradan kunnostustalkoisiin. Samaten päätettiin hankkia seuralle pienoiskivääri. Tuhoriistan hävittäminen kuului keskeisenä osana seuran toimintaan. Riistanvalvontaan kiinnitettiin myöskin erityistä huomiota, samoin metsästyskuriin. Riistanvalvojina toimi parhaimmillaan kymmenen miestä. Ensimmäisen kerran jouduttiin myös kurinpidollisiin toimiin vuosikymmenen lopulla, mikä sinänsä oli ikävä asia, mutta osoitti samalla sen, että metsästysseura oli lunastamassa lupauksia siitä, että sopimaton käyttäytyminen riistamaillamme oli ehdottomasti tuomittavaa ja rangaistavaa.

Metsästysvierailut tulivat mahdollisiksi, kun yhden vieraan tuominen metsälle sallittiin, sen sijaan vieraita koiria ei seuran alueelle saanut tuoda.

 

1960-luku: toiminnan vakiintuminen

1960 -luvulla toiminnassa tapahtui selvä vakiintuminen, ja Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran asema niin maanomistajien, naapuriseurojen kuin riistanhoitoyhdistyksenkin suuntaan vakiintui.

Heti vuosikymmenen alussa tapahtunut metsästyslain muutos aiheutti meillä kiivasta vastarintaa, hyväksi koetun lain muuttamista vastustettiin lähes yksimielisesti. Muutosvastarinta ei kuitenkaan ollut periaatteellista, sillä samaan aikaa Suomen Metsästäjäliitto julkaisi uudet mallisäännöt, jotka meilläkin havaittiin hyviksi ja hyväksyttiin ilman muutoksia yksimielisesti.

Seura sai myös ensimmäisen edustajansa Laitilan riistanhoitoyhdistyksen hallitukseen. Myös ensimmäinen valantehnyt metsästyksenvalvoja saatiin mukaan toimintaan. Vuosikymmenen lopussa säännöt uudistettiin toiseenkin kertaan ja seuran toiminnan virallista toimintaa kohennettiin: hankittiin kirjoituskone ja maanvuokrausasioita saatettiin ajan tasalle.

Vieraskorttijärjestelmää uudistettiin siten, että kukin jäsen sai tuoda vieraan metsälle viisi kertaa kaudessa.

Toiminnan laajetessa koettiin tarpeelliseksi perustaa erilaisia, vakinaisia toimikuntia asioita hoitamaan, ja heti vuosikymmenen alussa perustettiin ampuma- ja huvitoimikunta. Riistanhoitoon kiinnitettiin huomiota entistä enemmän. Jokaisen jäsenen oli mm. hankittava viljaseiväs ja pidettävä se lumesta puhtaana. Vuosikymmenen alussa keinoina olivat mm. fosforin käyttö varisten hävittämisessä ja haukkaraudat. Myös riistakiintiöt otettiin käyttöön, vuonna 1963 sallittiin kymmenen riistaeläimen pyytäminen, joskaan sorsat eivät tähän kiintiöön sisältyneet. Järjestettiin valistustilaisuuksia ja julistettiin tuhoeläinten hävityskilpailuja. Kettujen rautapyynnin tultua kielletyksi 1965 valittiin erityinen toimikunta kehittämään ketun ajokoirametsästystä ja anottiin jopa kunnalta 5 markan koirakohtaista avustusta riistanhoidon hyväksi. Hirvilaskennat aloitettiin ja käynnistettiin kanalintulaskennat, kumpikin toimia joita yhä edelleen jatketaan. Riistaruokintaan kiinnitettiin ensimmäisen kerran toden teolla huomiota. Vuosikymmenen puolessavälissä voimaan astui pakollinen hirvikoe, ja ampumaurheilutoiminnan muutenkin laajetessa nähtiin tarpeelliseksi ryhtyä selvittämään mahdollisuuksia oman ampumaradan saamiseksi ja perustettiin ampumaratatoimikunta. 1960-luvun hirvijahti sujui alueellamme enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Vuonna 1961 ei saatu saaliiksi ainuttakaan hirveä, syyksi on mainittu mm. Ihodenjoen perkaustyöt, mutta hirvien vähyydelläkin lienee ollut asiassa osuutensa. Seuraavana vuonna ei seurallamme ollut ainuttakaan kaatolupaa, kun edellisen vuoden olemattomasta saaliista ei kaatoilmoitusta ollut lainkaan jätetty. Lupa- ja saalismäärät pysyivät koko vuosikymmenen vaatimattomina, mutta hirviporukka kasvoi silti hiljalleen, käsittäen kolmisenkymmentä miestä.

1970-luku: kehityksen vuosikymmen

1970-luku alkoi heti vilkkaan toiminnan merkeissä. Ampumaratatoimikunta oli aktiivinen, ja seuran ensimmäinen, silloisten sääntöjen mukainen ampumarata ja juoksulenkki valmistuivat Martti Maikolan maille.

 

Kilpailutoiminta kehittyikin ennätyksellisen vilkkaaksi, ja ampumataitoa kehitettiin monipuolisilla tavoilla. Vuosikymmenen lopulla seuralle hankittiin latauskalusto ampumakustannusten pienentämiseksi, ja hirvimiehille määrättiin kilpailuvelvoite, jotta ampumataito varmasti pysyisi yllä. Peijaisperinne aloitettiin. Vuosikymmenen alkupuoliskolla pohdittiin ensimmäisen kerran myös mahdollisuutta yhdistetyn metsästysmaja-ampumaratakeskuksen rakentamiseen. Tämä hanke liikahti eteenpäin, kun 1975 vuokrattiin Pyhärannan kunnalta vajaan kolmen hehtaarin suuruinen alue Kylmäjärven rannalta. Vuokrasopimus kirjoitettiin 50 vuodeksi ja vuokrahinnaksi sovittiin 50 mk/vuosi. Seuran 20 vuotista taivalta juhlistettiin

Suojalassa pidetyillä juhlapäivällisillä. 18.4.1977 pidettiin ylimääräinen kokous, jossa päätettiin perustaa toimikunnat metsästysmajan rakentamista varten. Rakennusprojektin suunnittelu jaettiin seuraavanlaisiin osiin: asemakaava, liikkuva hirvi ja sähkö, ampumakoppi ja lahtivaja, maja ja rahoitus. Lahtivaja valmistui jo vuonna 1977, ja rakentamistyötä vauhditettiin talkootunneilla, jotka hirvimiehille olivat pakollisia. Talkootunteja kertyikin ahkerimmille todella kunnioitettavia määriä, mutta niinpä maja valmistuikin nopeassa tahdissa vuoden 1978 aikana, ja heti seuraavana vuonna valmistuivat sauna ja ampumakatos. Rakentamistyön lisäksi jaksettiin järjestää keräyksiä ja myyjäisiä. Toiminnan kiihtyessä tarvittiin tiedotustoimikunta, ja huollosta huolehtimaan perustettiin jo majanrakennuksen alkuvaiheessa naistoimikunta, jonka panosta ei voi kyllin korostaa.

Myös ensimmäinen riistanhoitotoimikunta näki päivänvalon, ja kaikenkaltaisen riistanhoidon merkitystä korostettiin entisestään. Seuran ensimmäiset riistapellot perustettiin ja tuhoeläinten poistamisen tärkeyttä painotettiin yhä enemmän. Pikatien varteen hankittiin hirvipeilit Ihoden ja Vermuntilan väliselle osuudelle. Samaan aikaan seuran viimeiset erämaiset alueet menetettiin, kun taloudellisen kehityksen siivittämänä rakennettiin sekä Vilon että Yläjän metsätiet.

1970-luvn hirvijahti kiihtyi samaa tahtia seuran toiminnan kanssa. Vielä vuonna 1971 jahtionni oli peräti kehno, saaliiksi saatiin vain yksi hirvi, josta siitäkin erinäisten vaiheiden jälkeen varas vei puolet. Valkohäntäpeurojen määrä arvioitiin ensimmäisen kerran vuonna 1973 jolloin niitä laskettiin alueellamme olevan 20 kappaletta. Vuonna 1974 luvat anottiin ensimmäisen kerran Laitilan Riistanhoitoyhdistyksen alueen yhteislupana, seuramme osuus oli neljä isoa ja neljä vasan lupaa, joita niitäkin lopulta jouduttiin metsästämään yliajalla jahdin loppuessa vasta 22.12. Maltillinen lupapolitiikka jatkui vuosikymmenen puoleenväliin saakka, jonka jälkeen kannan kasvu ja metsänhoidon tarpeet kasvattivat lupamäärään nopeasti. Ensimmäiset peuraluvat, 3 kpl, saatiin vuonna 1975 ja peuraporukat, jotka vieläkin ovat olemassa, perustettiin. Ensimmäiset ulkomaalaiset vieraat otettiin hirvimetsälle vuonna 1978, ja perinne on jatkunut lähes katkeamatta siitä eteenpäin tarjoten monta mieleenpainuvaa elämystä ja vastavierailuja keskiseen Eurooppaan. Hirvenmetsästys muuttui järjestelmällisemmäksi, passitornien rakentaminen aloitettiin ja passilinjastojen paikat alkoivat vakiintua. Lupamäärä saavutti seuramme historian ennätyksen vuonna 1979, 28 ison ja 22 vasan lupaa, jotka kaikki vaikeuksitta saatiin kaadetuksi. Myös miehiä osallistui jahtiin ennätysmäärä, 45 henkeä. Metsissä ja majalla oli toden totta vilkasta. Kurinalaisesti ja turvallisesti jahdista kuitenkin suoriuduttiin.

 

 

1980-luku: muuttuvan toiminnan vuosikymmen

1980-luvun alkupuolella majan alue saatettiin lopullisesti kuntoon, Kylmäjärveen ruopattiin ja rakennettiin uimaranta, ja ampumarata-alue katoksineen saatettiin lopulliseen kuntoonsa.

 Vuonna 1985 maja sai komean lisän sisustukseensa, kun Ilmari Maikolan perikunta lahjoitti Maikolan laajan täytettyjen eläinten kokoelman metsästysseuralle.

Kiivaan rankentamisvaiheen jälkeen toiminta etsi uusia muotoja, tarvittiin hengähdystaukoa, ja energiaa riitti enemmän muuhun toimintaan. Ampumaurheilun puolella hankittiin ensimmäinen savikiekonheitin. Ampuma- ja kilpailuharrastus tuotti korkeatasoista tulosta, vuosikymmenen aikana seuramme jäsenet saavuttivat kolme Suomen mestaruutta eri kiväärilajeissa. Kilpailutoiminnan tiimoilla käytiin vilkasta keskustelua kehittämismahdollisuuksista, ja seuralle hankittiin oma moottorikelkka vuosikymmenen puolessa välissä. Uutena muotona kilpailutoimintaan tulivat mukaan eräpolkukilpailut, jotka nopeasti kehittyivät suurtapahtumiksi.

Parhaimmillaan niiden yhteydessä järjestettiin laaja Jouko Kytömaan ja Seppo Polameren eräaiheinen taidenäyttely sekä asenäyttely Ihoden koululla, ja kilpailuliite julkaistiin ”Kettunen” –nimisenä kaupunkilehti Uusi Rauman liitteenä. Vilkkaan kilpailutoiminnan myötä ampumarata vaati kunnostusta ja laajennusta vuosikymmenen lopulla. Tähän liittyen tutkittiin mahdollisuuksia lunastaa seuralle lisämaata ja tehtiin, jälleen vilkkaan keskustelun jälkeen, päätös hankkia seuralle nykyaikainen, trap-ammuntaan soveltuva savikiekonheitin. Riistanhoidon osuus toiminnassa kasvoi entisestään. Riistapeltojen viljely oli vireää, ja riistan ruokintaan kiinnitettiin paljon huomiota. Tuhoeläinten hävittäminen vaihtui pienpetojen pyynniksi ja rauhoitusten myötä pyydettävät lajitkin hiukan muuttuivat. Supikoira yleistyi ja sen pyyntiin pyrittiin kiinnittämään eritystä huomiota. Petopyynnin tiimoilta järjestettiin kursseja, ja rakennettiin varishäkkejä. Pönttöjä ja hakopesiä tehtiin keväisin huomattavia määriä. Fasaanien tarhaus oli vuosikymmenen lopulla laajaa, ja niinpä seuramme alueella oli fasaaneja metsästettäväksi saakka. 1970- ja 1980 luvun taitteen jälkeen hirvilupamäärät putosivat muutamassa vuodessa ensin vajaaseen pariinkymmeneen ja sitten noin kymmenen luvan tuntumaan, ollen vuosikymmenen lopulla 10–15 luvan tuntumassa. Hirvimiesten määrä puolestaan vakiintui vajaaseen kolmeenkymmeneen. Metsästystavat kehittyivät ja niissä tapahtui vuosikymmenen mittaan merkittäviä muutoksia. Miesmäärän vähentyessä ja hirvien käyttäytymisen muuttuessa kautta aikojen käytössä ollut ajoketjumetsästys väistyi osittain, ja välillä kokonaankin koirametsästyksen tieltä. Useimmiten metsässä oli kuitenkin sekä ajomiehiä että koiria, ja uusia tapoja metsästää mietittiin ja kokeiltiin.

 

1990-luku: ympäristö muuttuu

1990-luvun alussa Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran toiminta oli hyvin vakiintunutta ja asiat hoituivat pääsääntöisesti omalla painollaan.

Seuran säännöt saatettiin jälleen ajan tasalle. Yhteiskunnalliset muutokset tuntuivat kuitenkin entistä selvemmin myös meillä, eivätkä aina positiivisella tavalla. Metsästysmajalle murtauduttiin, ja ampumaradalla tehtiin ilkivaltaa. Tästä ei kuitenkaan lannistuttu, vaan toiminnan jatkumista pyrittiin turvaamaan tulevaisuuteen ja käynnistettiin metsästysmajan tontin ostamiseen tähtäävät neuvottelut. Monimutkaisten, kunnallispolitiikan kiemuroita ja runsaasti erilaisia käänteitä sisältävien vaiheiden jälkeen tehtiin yleisessä kokouksessa 28.1.1993 päätös ostaa metsästysmajan tontti ja ampumarata-alue. Aktiivisesti vastattiin myös ympäristön asettamiin haasteisiin. Ampumaradan käyttöaikaa rajoitettiin häiriöitten vähentämiseksi jo vuosikymmenen alussa, ostettiin ensin ammunnan vahingoittamia puita, sitten lisää maata radan ympäriltä ja vuosikymmenen päätteeksi rakennettiin uusi ampumakatos meluhaittojen ehkäisemiseksi. Majan suojaisa tunnelma hieman häiriintyi metsänhakkuiden myötä, mutta ripeästi hakkuutähteet siivottiin talkoilla ja todettiin asian kuuluvan luonnolliseen elämänmenoon. Millään lailla luonnolliseen elämänmenoon kuuluvaksi ei sen sijaan koettu EU:n ja ympäristöhallinnon hankkeita Otajärven saattamiseksi paikallisten ulottumattomiin erilaisilla suojeluhankkeilla, näitä seurattiin tiiviisti ja niihin otettiin kantaa. Riistanhoidon saralla toimittiin perinteisen aktiivisesti. Yhdessä Suomen metsästäjäliiton kanssa järjestettiin koulutuspäiviä ja osallistuttiin mm. Riihimäen erämessuilla linnunpönttöjen sorvaamiseen liiton Varsinais-Suomen piirin pönttösorvilla. Sama sorvi oli useasti käytössä myös metsästysmajalla. Hakopesiä tehtiin ja pienpetoja pyydettiin totutulla innolla. Riistapeltojen hoito ja peuranruokinta hoidettiin mallikelpoisesti. Riistakolmiolaskennat nykymuodossaan käynnistettiin. Seuran alueita käytettiin myös koirakokeiden koemaastoina. Vastuuta siirrettiin metsästäjien kannettavaksi, vieraskorttirajoitukset poistuivat, ja yhteistyötä naapuriseurojen kanssa tiivistettiin erityisesti pienpetopyynnin saralla. Suurpetoseuranta aktivoitui, kun isommat pedot alkoivat säännöllisesti vierailla alueillamme. Hirvijahdissa 1990-luku oli tasaisten, 10 hirven kahden puolen liikkuvien lupamäärien aikaa. Jahti itsessään ei kaikin ajoin ollut tasaista, metsästystapojen muutokset herättivät peräti vilkasta keskustelua. Pääsääntöisesti hirvet kuitenkin saatiin ammutuksi, ellei yhdellä tavalla, niin sitten toisella. Peurajahti jatkui sekin totutusti peuraporukoitten alueilla. Huolimatta siitä, että seura ehti viidennelle kymmenelle, ei ukkoutumista ollut havaittavissa. Uusi voimia saatiin kiitettävästi mukaan jahtiin. Alettiin puhua metsäkauriista.

 

2000-luku: uusia haasteita

Kuluvan vuosikymmenen taituttua on toimintamme jatkunut tasaisen vakaasti. Majaa ja maja-aluetta on tarpeen mukaan kunnostettu ja nykyaikaistettu. Metsästysmajalle ja lahtivajaan hankittiin mm. murtohälyttimet. Uusia haasteita on tullut vastaan ja niihin on reippaalla otteella vastattu. Ampumaradan kuntoa ja ympäristöriskejä on seurattu ja raportoitu viranomaistahoille, eikä huomautettavaa ole juuri löytynyt. Ammunta-ajat ovat nykyään tarkoin säädellyt. Kantaa on otettu myös aluettamme koskeviin suojeluhankkeisiin. Tässä yhteydessä on erityisesti korostettava, että Ihoden-Vermuntilan metsästysseura on toiminut johtoajatuksenaan riistanhoidon, ympäristönhoidon ja kestävän kehityksen periaatteet. Emme suinkaan ole härkäpäisesti vastustaneet ympäristön ja eläimistön suojeluun tähtääviä toimia, vaan puolustaneet kaikkien paikallisten ihmisten ikiaikaisia nautintaoikeuksia kotiseutunsa luonnon antimiin. Kilpailu- ja riistanhoitotoiminta on ollut vakiintunutta, eikä uusia aluevaltauksia ole juurikaan tehty, ellei vuoden 2003 menestyksekästä osallistumista Jukolan viestiin lasketa mukaan. Joukkueemme sijoittui kevyesti 1000 parhaan joukkoon, sijalle 998. Uutena toimintana on metsästysmajalla järjestetty jouluhartaus Pyhärannan seurakunnan kanssa. Metsästyksen puolella hirvilupien määrä nousi jälleen parinkymmenen tuntumaan, käyden jopa 25:ssä luvassa vuonna 2004, laskeakseen taas parin viime vuoden 12:een. Jahtia on suoritettu monella tavalla, hankittiinpa vuosituhannen alussa porukalle yhteinen hirvikoirakin. Suuria muutoksia sorkkaeläinjahtiin on tuonut metsäkauriin nopea lisääntyminen. Seuran ensimmäinen kauris ammuttiin vuonna 2001. Asian tiimoilta on järjestetty koulutuksia ja uuden hienon riistaeläimen tapoja on opeteltu tuntemaan. Aluksi kauriita metsästettiin luvanvaraisesti, kunnes vastuu jahdista annettiin metsästäjille runsas vuosi sitten. Olemme vastuumme kantaneet hyvin, kuten odottaa sopikin. Myös valkohäntäpeurajahdissa on vapauksia annettu lisää, kannan verotuksesta päättäminen on tällä hetkellä pitkälti omissa käsissämme. Hirvijahdin alkamisajan siirtyminen syyskuun lopulle, ja monta peräkkäistä lämmintä syksyä ovat viime vuosina johtaneet siihen, että vakavasti on jouduttu pohtimaan nykyisen lahtivajamme perusteellista remontointia ja eristystä. Vaikka olemmekin jahdin aloittaneet vasta lokakuun puolella, ovat lämpimät ilmat toisinaan aiheuttaneet kiusaa. Nähtäväksi jää, miten rakennushanke tästä etenee.

 

Tästä eteenpäin:

Kantavana voimana kautta koko Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran historian erottuu kaksi seikkaa ylitse muiden: vakava suhtautuminen siihen vastuuseen, jonka maanomistajat ovat meille antaneet vuokratessaan maansa seuran käyttöön, sekä seuran demokraattinen hallinto.

Yhteistyö maanomistajien kanssa on mahdollistanut seuramme alueen riistan ja metsästysasioiden järkiperäisen hoidon, ja kun vastuuta on kannettu, on yhteistyökin toiminut erinomaisella tavalla. Kiitos tästä luottamuksesta maanomistajille. Ei liene mitään estettä sille, etteikö menestyksekäs yhteistyömme voisi jatkua.

Ihailtavaa on ollut myös seuran päätöksenteon ja jäsenistön tasavertaisuus. Kaikkein vaikeimmatkin päätökset on kyetty tekemään demokraattisesti, ja toimintaa on niidenkin jälkeen pystytty jatkamaan eteenpäin katsoen. Päätöksenteossa on noudatettu mies ja ääni –periaatetta, eikä ketään ole  pidetty toista parempana yhteisiä asioita hoidettaessa. Hienona piirteenä voidaan pitää sitäkin, että nuhteettomalla seuran alueella asuvalla nuorella on aina ollut pääsy seuramme jäseneksi myös ilman maanomistusta, kohtuuttomia maksuja tai velvoitteita. Tämä on taannut meille vireän ja toimivan jäsenistön, eikä niin monen seuran kohdalla häämöttävästä ukkoutumisesta ole meillä minkäänlaista pelkoa. Ihoden-Vermuntilan metsästysseuralla on edessään erinomainen tulevaisuus.

  

 

Kiitos kuluneista vuosista maanomistajille

ja jäsenistölle. Seuran toiminta jatkuu tästä

eteenpäinkin vireänä. Pidetään yhteistyö kunnossa

ja toimitaan yhdessä luonnon ja riistan

puolesta.

 

 

Teksti on lainaus Ihoden-Vermuntilan metsästysseuran 50-vuotis historiikista. Kirjoittajana Samu Valpola.